Salapoliisitehtävä

Mahdollisimman lyhyesti: noin kymmenen vuotta sitten ostin huutokaupasta laatikollisen vanhoja valokuva-albumeja. Pari kuukautta sitten mieheni selaili niitä, ja mainitsi albumiin signeeratun nimen. Sehän oli sama kuin opiskelukaverini, ja ajattelin lähinnä huvikseni kysyä voisiko olla mitään yhteyttä.

No, tänään kaverini ex-mies tuli hakemaan isoisänsä äidin albumit (vaikka vain yhdessä oli nimi, oli ilmiselvää että kaikki ovat samasta paikasta). Yksikin albumi esitteli sahan toimintaa puuviiluvälilehdillä! ja samat nimikirjaimet oli visakoivuisessa kannessa kuin mitä nimeä suvun saha ennen vanhaan kantoi.

Muinoin varakkaan suvun kuvat esittelivät vanhoja huoneistoja, kesäpaikkoja ja Euroopan matkoja 1920-luvulla. Ja yhdessä kuvassa, (alla) on silloinen omistaja vauva sylissään joka oli meillä vierailleen isoisä. Isoäiti kuulemma muistaa vuosikymmenien takaiset värikkäät käänteet, konkurssit, lehtolapset ja kaiken mahdollisen koukeron, jonka johdosta albumit ovat kenties joutuneetkin hukkaan.

No, tämäkin jo olisi riittänyt minulle, nostalgiafriikille. Vaan aivan pian on isoäidin, tämän sylissä olevan edesmenneen isoisän vaimon 92-v. synttärit, ja tämä albumipino menee hänelle nyt syntymäpäiväyllätykseksi.

Mä en kestä. Kuka perustaisi sellaisen palvelun jossa vanhat tunnearvoiset aarteet jäljitetään oikeiden omistajien luo?

Palkaksi sain pullon portviiniä, josta lasillista siemailen tässä kirjoittaessani, epämääräisen epäselvän oletettavan virtuaalilukijajoukon kanssa. Lisäksi vieraani lupasi kertoa isoäidin reaktiosta ja muisteloista. Skål tarinoille, historialle ja sukupolville, jotka vääjäämättä ovat takanamme ja antavat hienon suunnan eteenpäinkin katsomiseen. Ja ehkä se, että lähetän tämän verkon kautta maailmalle, nostaa vielä kerran hattua historialle eikä viittaa kintaalla menneelle.