Mitä meillä kasvaa

Aakkosjärjestyksessä pihan löydöt varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Sivu täydentyy uusien ja vanhojen löytöjen tupsahdellessa pintaan. Kursiivilla oleva kuvaava teksti on kopioitu valikoituina pätkinä suoraan wikipediasta: 

Pikkukäenrieska. Tätä tyyppiä en ollut ennen nähnytkään pihassamme. Nyt etupihan syreenimajan kupeessa. Hauska tavata!

Pikkukäenrieska (Gagea minima) on toukokuussa kukkiva, kapealehtinen ja yleensä 7–15 senttimetriä korkea sipulikasvi. Kevään edetessä se kuitenkin peittyy korkeampien kasvien alle ja kuihtuu pois. Pikkukäenrieska kulkeutuu helposti paikasta toiseen suurempien hyöty- ja koristekasvien juuripaakkujen matkassa. Kasvi on yleinen Etelä-Suomessa ja se on levittäytynyt monin paikoin pohjoisempaankin. Pikkukäenrieska on Suomessa vanha tulokaskasvi. Pikkukäenrieska on luontomme pienin lilja.

Raparperi kasvaa "yläpihalla" ison kiven juurella. Keväällä 2016 laskin meilkein 50 alkua, tuntuu että olisi leviunnyt jo viime vuodesta. Muistin poistaa kukinnon ja käytin ahkerasti, johtuneeko siitä.

Sadassa grammassa raparperia on 5,5 grammaa hiilihydraatteja eikä juuri lainkaan rasvaa tai proteiinia. C-vitamiinia on 5 mg, A-vitamiinia 5,1 µg.

Raparperin vihreät lehdet sisältävät runsaasti myrkyllistä oksaalihappoa. Oksaalihappomyrkytys voi syntyä jos syödään raparperin lehtiä. Oksaalihappoa jää kasvussa hieman myös lehtiruotiin, jonka happamuus johtuu kuitenkin runsaasta omenahaposta. Oksaalihappo sitoo elimistön kalsiumia lähes liukenemattomaksi kalsiumoksalaatiksi, josta voi muodostua virtsa- ja munuaistiehyitä tukkivia kiviä. Oksaalihappo voi pahentaakihtipotilaan tai niveltulehdusta potevan vaivoja. Oksaalihapon pitoisuus syötävissä raparperin lehtiruodissa on pienehkö, mutta munuais- ja sappikiviongelmaisten on oltava varovaisia. Lapsia on syytä varoittaa syömästä raparperin lehtiä. Raparperi on kotoisin Kiinasta, missä sen juurta on käytetty tuhansia vuosia ulostus- ja mahalääkkeenä. Euroopassa Raparperi tunnettiin luultavasti jo keskiajalla, mutta sitä ei käytetty elintarvikkeena, vaan se luokiteltiin pikemminkin myrkylliseksi tai syötäväksi kelpaamattomaksi kasviksi. Euroopassa julkaistiin vuonna 1612 raparperin lääkinnällisistä ominaisuuksista teos ”De Rhapontico”.Vielä 1700-luvulla kasvia pidettiin puhtaasti lääketieteellisenä yrttinä.

Raparperin nimi tullee ikivanhasta kauppaväylästä, jota pitkin sitä vietiin maailmalle. Tehokkaana lääkekasvina pidettyä raparperia kasvoi Uralin rinteillä, ja sitä kuljetettiin Välimeren maihin pitkin Volgaa, barbaarien jokea - Rha Barbarum.

Sinivuokko, esiintyy isomman syreenipuskan mökin puoleisella reunalla, kahtena pienenä ryppäänä. 

Sinivuokon tieteellinen nimi Hepatica nobilis tulee sanoista hepar, ’maksa’ ja nobilis, ’ylhäinen’. Sinivuokko on monivuotinen, 10–15 senttimetriä korkeaksi kasvava ruohokasvi. Vuoden uudet lehdet aloittavat kasvun kukinnan päättyessä, ja kasvavat alkukesän ajan. Ne talvehtivat vihreinä ja lakastuvat vasta seuraavan vuoden kesällä.  Sinivuokon kukkanuput valmistuvat myöhäissyksyllä ja ne talvehtivat pakkasten yli auetakseen kukkaan heti varhaiskeväällä lumen sulettua. Suomessa sinivuokko aloittaa etelässä kukintansa huhtikuun puolivälissä. Pohjoisemmilla kasvupaikoillaan kukinnan alku venyy monesti vapun tienoille. Suomessa sinivuokkoa tavataan yleisesti tuoreissa ja kuivissa lehdoissa ja lehtomaisissa metsissä. Se suosii etenkin vettä läpäiseviä moreenimaita, kuten harjuja ja mäkiä. Laji karttaa puhtaita savikoita sekä kuivia kankaita ja pysyvästi kosteita paikkoja. Sinivuokko on Suomessa leskenlehden ja valkovuokon tavoin kevään ensimmäisiä kukkijoita ja sen kukinnan edistymistä seurataan Suomessa muun muassa Luontoliiton vuosittaisessa kevätseurannassa. Sinivuokko on Hämeen alueen maakuntakukka. Sinivuokko poistettiin rauhoitettujen lajien listalta vuonna 2005

Tämä oli minulle pihan uusi tuttavuus, kukkii toukokuun puolivälissä (2016) parin yksilön voimin.

Monivuotinen jalokiurunkannus kasvaa 40–60 cm korkeaksi. Kasvi on juurakollinen, roteva ja monivartinen. Kierteisesti varressa olevia lehtiä on lukuisia ja ne ovat toistamiseen parilehdykkäisiä.  Laji kukkii edellisenä kesänä keräämänsä vararavinnon turvin. Kukinto on tiivis ja runsaskukkainen terttu. Kukkien tukilehdet ovat lähes kukan kokoisia ja väriltään vihreitä. Suomessa jalokiurunkannus kukkii touko-kesäkuussa. Kasvi lakastuu nopeasti kukkimisen ja siementen kehittymisen jälkeen. Hedelmä on litteä, suikeahko kota. Jalokiurunkannus on alun perin kotoisin Keski-Aasiasta Siperiasta. Lajia on jo pitkään viljelty koristekasvina muun muassa Ruotsissa ja Suomessa, missä se on paikoitellen myös villiintynyt luontoon. Suomessa jalokiurunkannusta tavataan paikoitellen villiintyneenä Pori–Tampere-linjan eteläpuolella. Pohjoisempaa lajista tunnetaan vain muutamia esiintymiä, muun muassa Oulusta.

Suomeen ja Ruotsiin jalokiurunkannus päätyi vahingon kautta. Luonnontutkija Carl von Linné oli pyytänyt savonlinnalaissyntyistä tutkimusmatkailija Eric Laxmannia toimittamaan Siperiasta särkyneensydämensiemeniä Ruotsiin. Laxmann lähetti Linnélle kuitenkin erehdyksessä jalokiurunkannuksen siemeniä, joita Linné kasvatti puutarhassaan ensimmäisen kerran vuonna 1765. Suurin osa Ruotsin ja Suomen vanhoista jalokiurunkannuskasvustoista on peräisin Linnén kasvattamista yksilöistä. Suomessa jalokiurunkannusta tavataan villiintyneenä lähinnä pihoilla ja puistopensastoissa. Laji on tyypillinen erityisesti vanhoissa kartanopuistoissa ja huvilayhdyskunnissa. 

Vadelma

Vadelmissa eli vadelmapensaan marjoissa on kohtalaisen paljon hedelmähappoja, sokereita on runsaasti varsinkin aurinkoisina kesinä. Kivennäis- ja hivenaineista vadelmassa on runsaasti etenkin magnesiumia ja mangaania. Vadelmat ovat hyviä tuoreeltaan käytettynä sekä mehuina ja hilloina. Niistä valmistetaan myös siirappia, viinejä, liköörejä ja viinietikkaa. Makeisissa ja kosmeettisissakin tuotteissa käytetään vadelmia. Vadelman lehdistä voi tehdä teetä ja niitä voi kerätä jo nuppuisina keväällä salaattien sekaan ja ruokien koristeeksi. Myös nuoria kuivattuja kevätversoja voi hyödyntää. Teenä lehtiä käytetään joko tuoreena, kuivattuna tai hiostettuna. Hiostus sopii erittäin hyvin vadelmalle ja tuo esille uusia aromeja. Lehdissä on C-vitamiinia 400 mg/100 g; venäläisissä tutkimuksissa jopa kaksinkertaisesti tämä määrä. Lehtiä voi kerätä ensimmäisen vuoden versoista koko kesän, mutta toisen vuoden versoista viimeistään kukinnan aikana.

Vadelma on jaksanut ilahduttaa jo kaksi kasvukautta. Molempina vuosina sato on ollut hulppea, 11-15 litraa. Niitä syödään pakastettuna pitkälle talveen. Taudit eivät näytä vaivaavan, marjat ovat makeita ja suuria.

Vuorenkilpipenkki oli viime kesänä suorastaan toivottomassa kunnossa. Niin vanha ja huonosti hoidettu esiintymä. Luulisin että nämä olivat vuosia heinikon uumenissa, mitenkuten hengissä. Kasvaa kesän aikana tiheämmäksi penkiksi, nyt toukokuussa 2016 kolme kukkivaa tosi komeaa kukkivaa vartta.

Pohjoismaissa ja Suomessa tunnetaan koristekasvina kaksi vuorenkilpilajia, Siperiassa ja muualla Itä-Aasiassa alkuperäisenä kasvavat soikkovuorenkilpi ja herttavuorenkilpi. Ne ovat monivuotisia kasveja, joilla on vankka maavarsi, nahkeat talvivihreät ruusukelehdet ja runsaskukkainen punainen huiskilomainenkukinto. Vuorenkilvet kukkivat touko-kesäkuussa