Omaa kantaa valkosipulista

Valkosipuli. Ihana, herkullinen ja helppo kasvattaa, vaan ei kyllä hätähousun hommaa. Olen alun perin ostanut hyötykasviyhdistyksen talvivalkosipuleja. Kukin kynsi tulee kuoria hyvin hellävaraisesti, ja siten että kynteen jää vielä pieni kuorikerros.

Ensimmäisenä vuonna kynnet istutetaan loppusyksystä, lokakuun vaiheilla leveämpi puoli alaspäin noin kymmenen sentin syvyyteen hyvin ravittuun multaan. Riippuu kasvatusalasta, jättäisin väliä vähintään 10 cm per kynsi. Joskus homma on jäänyt viime tinkaan ennen maan jäätymistä, hyvä olisi ehtiä vähän ennen, niin että kynnet alkavat juurtua. Kuulemma sekään ei niin haittaisi, vaikka jotain jo maasta alkaisi pilkistämään ennen talvea.

Muuta ei sitten tarvitse tehdäkään kuin odottaa rauhassa kevään tuloa, kastella ja lannoittaa kasvukausi, ja kun elokuussa varret alkavat kellastua, nostetaan sipulit maasta. Niiden ei kannata antaa olla maassa liian pitkään, muutoin sipulit alkavat irtoilla toisistaan.

JOS haluat vain oikein pulleita valkosipuleja, leikkaa kukkavanan heinäkuussa salaattiin.

JOS haluat kokeilla oman kannan kasvattamista itusilmuista, jätä kukkavana kukkimaan.

Toisena vuonna, taas loppusyksystä kun on aika laittaa kynnet maahan, voit tehdä omat rivit itusilmuille. Niille riittää muutaman sentin syvyys ja sama väliin. Koko kasvukauden penkistä pilkottaa ruohosipulia muistuttavat heinät, jotka elokuuksi kasvavat noin peukalon kynnen kokoisiksi, hyvässä lykyssä pulleammaksikin.

Ja kolmantena vuonna,  istutetaan solosipulit taas loppusyksystä maahan, odotellaan elokuulle, ja avot! neljäntenä vuonna saat monikyntisiä valkosipuleja jotka voit nimetä siten kun tykkäät.

Tuomelan kantaa on tullut nyt siis ensimmäistä kertaa.

Lisäys: Itusilmujen kanssä väkertäminen ei ole ollenkaan välttämätöntä, valkosipuleja voi kasvattaa vuodesta toiseen yksittäisistä kynsistä. Väkertäminen on paikallaan kun haluaa ihan omaa kantaa, eikä "klooneja".

Yksin mökillä, no miten meni?

Olen päättänyt päästä eroon viimeisistäkin esteistä päästäkseni sinne missä viihdyn parhaiten. Ja se viimeinen este olla ihan ypöyksin ilman koiraakin joutui nyt koetukselle. Tiedättehän, kuka mitäkin jännittää. Nyt ei ollut edes pimeää ennen kuin noin 23 jälkeen ja päätin olla reipas.

Ja korottaa vähän panoksia ja kokeilla pärjätä koko viikonlopun kaupassa käymättä, pelkillä pellon antimilla. Kaikki mitä kaapista löytyi valmiiksi oli toki käytettävissä, se vähä mitä löytyi. Ja kyllä, hienosti pärjäsin! Tänä vuonna juuri mitään ei jää säilöön, kaikki pieni mikä kasvaa menee suoraan suuhun.

Ja sitten kun isku kauhea makean himo, löytyikin karkkikätkö, ja toiseen saman moiseen vaivaan tein suklaakaurapalloja. Hyvää ja helppoa!

Juna + pyörä -yhdistelmällä pääsisi helposti kauemmas kuin nyt oli edes tarve. Saadakseni lisää vaihtoehtoja aikataulun puolesta, otin pikajunan läheiseen kaupunkiin josta matkaa on noin 7 km. Eipä juuri mitään sekään.

Elin aivan pienesti ja hiljakseni, tein paljon pihahommia, voivottelin rutikuivuutta. Kannoin ämpäreittäin vettä ja vahtasin sadetutkaa. Luin kirjaa, kävin mattopyykillä, pyöräilin suloisen lämpimään järveen uimaan, saunoin. En puhunutkaan juuri kellekään paitsi naapureille jotka tulivat huhuilemaan murtovarkaiden pelossa. Kiva kun tarkistavat ettei tontilla liikuskella luvatta.

Viikonloppua voisi kuvailla retriitiksi, mummoiluksi, (täytinhän juuri 40 vuotta), ihanaksi omaksi ajaksi vain itselle. Ehdottomasti kokeilun lopputuloksena sanon, jatkoon! Ehkei ihan säkkipimeällä sydäntalvella kuitenkaan....sitä pitää vielä harjoitella!