Sitten mietin jääpuikkoja joiden pitäisi olla huono juttu. Kävellessäni katsoin kattojen harjoja, ja kahdeksassa kymmenestä oli jääpuikkoja. Meillä ne on ihan samannäköisiä niin lämpimässä päärakennuksessa kuin kylmässä piharakennuksessa. Luulen että säiden voimakas vaihtelu on tällä kertaa syyllinen, en ala päättelemään tämän perusteella vielä mitään.
Mietin ystäviäni, suuria uutisia joista kaikki iloitsemme. Uusista sovelluksista joiden avulla yhteydenpito tulee lähelle ja arjen voi jakaa välittömästi toiselle puolelle palloa.
Sitten mietin aikakäsitystäni joka saa minut luulemaan että olen puolta nopeampi. Pitsien ompeleminen käsin verhon reunaan ei viekään hetkeä, ja siksi piti lähteä kiireellä. Nyt ne täytyi ripustaa pitsistä tankoon joka on ehkä vähän nurinpäin, mutta tulipa lisää pituutta. Kauemmin kesti kuitenkin sillä joka ne on käsin virkannut.
Löysin myös kauniita pikkupeilejä. On ihanaa kun voi kulkea päivästä toiseen juuri peiliin katsomatta. Välillä on kuitenkin syytä, ja nämä sijoittuivat strategisiin paikkoihin, hampaidenpesupaikan sekä eteisen naulakon tuntumaan.
Ja vielä, vaikka kolaaminen oli kivaa ja piha on kuin postikortista, mulle tämä talvi saisi jo riittää. Kevättä odottavat kukat joutuvat olemaan kärsivällisiä. Ehkä kahden viikon kuivuus ei ollut liikaa jouluruusuille. Upotin veteen ja jätin nyt tuon imukkeen kanssa ikkunalle. Vähän hassun näköinen, katsotaan päättyykö penkkiin asti. Juuri nyt mietin mahdollisia tulevia elämäni ensimmäisiä sipulikukkia ja jaksan ehkä kuitenkin odottaa loskan ja roskan ohi.
Lumi kuitenkin suojaa ihanasti omaa paikkaa, jos joku olisi kävellyt ovelle tai pihalla ympäriinsä, olisi se armottomasti paljastunut koskemattomassa hangessa. Sen sijaan monen sorttisilla pikkujalkaisilla on ollut rauha vipeltää. Jäljet eivät kuitenkaan antaneet ymmärtää kenenkään niistä asuvan talossa tai talon alla. Kamera ei kulje koko aikaa matkassa, siksi ei tullut kuvaa jäljistä tai kauniista jääpuikoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti