lauantai 18. huhtikuuta 2020

Omavaraa koronan aikaan

Koko 42-vuotisen elämäni ajan olen ajatellut, että isovanhempani ovat kokeneet jotain erityistä. Olen lukenut jokanaisen niksikirjoja, ihmetellyt ja taivastellutkin omien edesmenneiden esivanhempieni elämiä ja niihin liittyneitä ratkaisuja.

Kuitenkin elän VAIN kolmannessa polvessa niistä, jotka todella ovat luopuneet, nipistäneet ja joustaneet sota-aikana.

Viime postauksessa koitin miettiä omaa suhtautumistani hätävaraan ja omavaraisuuteen, sen osalta kuin koin sen elämääni liittyvän. Olen kätevä käsistäni, kyllä, asiat ei ole niin nökönuukia, juu, nyhjätään vaikka tyhjästä, ne osataan.

Mutta emmehän me koskaan kuvitelleet, (kehtaan puhutella me -muodossa), että oikeasti tulisi hätä, tai oikeasti pitäisi varautua. Mutta ehkä me nyt olemme sen edessä.

Minun "oldschool" työleirini on nukkunut 9 viikkoa Ruususen unta. Repii ja raastaa, että olen ollut rajan toisella puolella Uudellamaalla, en ole päässyt rakkaimpaan paikkaani.

Mutta se on pienin murheista. Kesti tämä sitten kuukausia, tai sama se, vaikka vuosia, meidän aikamme ihmiset saavat oppitunnin, joka opettaa jotain (toivottavasti) epäitsekkyydestä, maapallosta, yhteisöllisyydestä.

Jaksamista teille jokaiselle!

-Vanhan rouvan etähoivaaja, Maria

Ps. Myöhästyin yhteisbloggauksesta, johon sain kauniin kutsun, kiitos Tsajutin Satu.
Muistan kaikki määräajat vain sinnepäin, tämä kun on nyt vähän tällaista, pään täyttävää ja muulla tavalla kuormittavaa aikaa.


Samana päivänä, 17.4. vuonna 2016 pihan sinivuokot näyttivät tältä. Voikaa hyvin, rakkaat orastavat kevään kukkaseni!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti