keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Aarteiden aarre

Monella tapaa. Aina voi kysyä kumman kantilta katsottuna oli kannattavat kaupat, myyjän vai ostajan, mutta nyt kyllä jäi mehusteltavaa koko illaksi. Yritän kertoa tunnistamattomasti, en tunne kauppiasta, enkä viitsi kysyäkään julkaisulupaa, joten siksi ei tämän tarkemmin. Olen etsinyt vanhaa vesisaavia mökille, ja eräästä nettimyyntipalstalta löytyneestä koitettiin sopia molemmille osapuolille sopivaa noutoaikaa joka mm. myyjän lomamatkan vuoksi keskeytyi pariksi viikoksi ja niin edelleen.

Ajattelin laittaa viestin, että antaapa olla koko saavi. No, hän otti yhteyttä, sanoi että täällä ollaan, vieläkö kiinnostaa.

Kyllä. Ajoin pihaan jossa ikkunat on rikki ja osaan monista huoneista piti varoa astumasta. Paikan historiasta kerrottiin pieniä palasia. Vaatekomeroissa oli joitain vaatekappaleita, verhot osassa ikkunoita, ja jäljellä kaikkea arvotonta, juuri minun aarteiksi sopivia. Lattialla oli kyltti jossa sukunimi. Sama kuin tien nimi. Heitteille vuosikymmeniksi jääneen huvilan historia aukesi muutaman hakusanan avulla, ja voi että, olen hurmiossani! Nyt tiedän kenen valtava hallivalaisimen luuranko mitä todennäköisimmin alunperin on ollut. Ja mitäkö löytyi sen vesisaavin lisäksi? Peräkontillinen tavaraa jotka kuurasin kylppärissä mäntytolulla ja vein parvekkeelle kuivumaan. Ja aivan naurettavaan könttähintaan. Ja aika hauskoin kaupantekijäisin. Komeron ovesta tuumasin, että olisipas hauska pukkipöydän levy. Senhän sitten sai ruuvaamalla irti, samoin kuin superkauniit patinoituneet vaatekoukut. Olin ajatellut hakea lisää ruskeita perusruukkuja samalla matkalla kaupasta, no niitäkin löytyi parin erityishienon lisäksi. Tässä koko löydöstä kuva, aarteita -sivupalkin takana enemmän. Ah. Huokaus. Vanha on niin kaunis. Kiitos, jatkan tavaran tarinaa mieluusti.


Kuparisaavi on alhaalla oikealla. Se mitä lähdin hakemaan. Painava kuin mikä. Lisää kuvia ja pari romubonusta aarteet -sivun takana. Keskihyllyn poron pääkalloon olen syytön, lapsen löytö Lapista, tuli kotiin yöjunalla.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Hiljaista tietoa, hiirihyökkäys ja himopuunausta

Mummi täyttää 90 vuotta. Uskomattoman paljon. Vuonna 26 hänen vanhempansa olisivat voineet muuttaa Tuomelaan heidän vanhempiensa rakennettua mökin 15 vuotta aiemmin. Huikeaa. Samoin mietin tulevaa. Jos tämä mökkeröinen pysyy pystyssä, niin meidänkin aika täällä on vaan pikku läntti. Olemme nyt noin 40 vuotiaita ja jos viihdymme täällä vaikka kolme vuosikymmentä, niin talo on edelleen ihan mahdolliset 145v. vanha. Tätä kaikkea taivastellessa olen ajatellut mummiani ja ajatellut asioita hänen perspektiivistään.


Kun nyt ostin oman äitinikin käyttämän poresaippuan ja aivan rentoutuakseni nuohosin sen kanssa joka nurkan puhtaaksi, kiittelin sitä että olen voinut tehdä muutakin. Opiskella pitkään ja hartaasti sekä määritellä itse millaiseksi naiseksi haluan kasvaa. Tietenkin muiden vaikutuksen alla. Kuten vaikka mummin joka opetti niistämään tienposkeen tai söi aina viimeiseksi!!! vielä ollessani lapsi. Niin kauan kuin muistan olen istuttanut mummin pöytään ja palvellut häntä todellakin vuorollaan. Hän on saattanut tehdä kaiken kuitenkin aivan mielellään, omana tehtävänään. Ehkä myös ainoana vaihtoehtonaan, ainakin opiskelujen suhteen, sota-aikana.

On vaikea koskea mihinkään mikä on katsellut jo paljon kauemmin maailmaa kuin minä. Tohdin kuitenkin rapsutella makkarin palkkien repeilleet paperit pois. Aluksi ajattelin ottaa kaiken pois ja jättää tumman hirren näkyviin. Kuitenkin, kun alta paljastui E:n viiden vuoden takaista sanomalehteä liisteröitynä ja sen alla tuntemattoman n. 50-l. eläneen henkilön sanomalehtiä, päätin toki jatkaa samoin. Vähän kehtasin miettiä koko paperoimista, mutta varmaan se liittyy siihen että vintillä on alimmaisena paperi kanssa...







Keitin vehnäjauhoista liisteriä ja  paperiksi kävi mummin kukan suojapaperi. En jättänyt merkkiä itsestäni seuraavalle rapsuttajalle. Ainakin alta paljastuu historia. Kahden paperin alla ainakin kaksi eriväristä hilseillyttä öljymaalikerrosta.

Kun silittelin papereita lopuksi käsin ajattelin mummin kauniita silkkipaperisen ihon peittämiä käsiä. 

Ai niin ja se hyökkäys. Allaskaapissa oli papanoita, voihan noita! Siivosin, tilkitsin viemäriputken suuaukon muovipussilla ja alumiinifoliolla ja käskin hiirten painua hiiteen. Toivottavasti meni perille, eivätkä koskaan tule peremmälle.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Kevätkuumetta ja kutinaa


Jouluruusuista toinen selvisi. Hienoja alkuja pukkaa, ja nyt täytyy  vaalia jotta pääsisi maahan saakka. Juottolaitteensa avulla se oli hörpännyt pullosta melkein puolet. Toimii siis. Ehkä juomista voi vähän säädellä, sitäkin kuinka syvällä se mullassa on.


Nyt kun pihaan en vielä pääse, ja nikkarointihommia en osaa aloittaakaan, on mulla mökillä paljon verkkaisia hetkiä. Istuskelua ja tuumailua. Millään en malttaisi odottaa kevään etenemistä rauhassa, vaikka juurikin ihaninta taitaa olla tämä kutkutus. Siispä odotellessa päätin alkaa saman kalenterin täytön uudelleen, vain viikkonumeroita noudattaen. Arkipäivät noin niinkuin suunnilleen oikeille paikoilleen. Mulla oli viime vuonna käytössä luonnontapahtumia esittelevä vuosikalenteri vain mökin asioille, ja toki siellä on nyt paljon tyhjää tilaa. Luulisi sinne muutaman vuoden mahtuvan. Näin voin aina verrata mitä mihinkin aikaan tein. Ensimmäinen merkintä oli talokatselmuksen jälkeen tammikuussa 2015.


Löysin uuden leipälautasen jonka kuviointia pidän erityisen kauniina. Löysin myös uudet pihatossut, sulautuvat maastoon...



sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Linnuille kodit ja uudet sadevesitynnyrit

Jovelan talopäiväkirja -blogin vinkkaus hyvistä sadevesiämpäreistä osoittautui mieleisimmäksi. Olen varmasti puoli vuotta etsinyt sopivimpia, ja tässä toinen poseeraa. Kotimainen, uusiomuovia, vetoisuus 150 litraa. Ja verkko suojaa roskilta ja hyttysen munilta. Tarkoitus on hankkia sadevesikourut sitten joskus. Toistaiseksi mennään näin, ja tuossa lähellä on paljon vettä juovia kukkia, on kiva kantaa läheltä mieluummin kuin kaukaa. Molemmilla pihan kulmilla olikin saavit, mutta sellaiset kauheat. Kadun puolella ei ole edes rännejä! Nekin luvassa tulevaisuudessa. Kyllä sitä voi pienestä ihminen iloita.


Juuri tältä kohdalta on lähtenyt paljon maata pois, jännää miten se mihinkin vaikuttaa. Onnistuivatko kaadot, mahtaako talo hermostua.


Ja toinen mieltä vaivannut asia tuli hoidetuksi. Löysin kaksi kivan harmaantunutta linnunpönttöä uusille pesäkoloa etsiville vastarakastuneille. Tärkeä kriteeri oli tuo pohjan aukeavuus, jotta pöntön voi aina tyhjentää vanhoista roskista. Alakuvassa näkyy tontin ainoa vanha lintujen koti, joka ei todellakaan aukea mistään, ties mitä pitää sisällään. Lähemmin kun katselin niin sieltä pilkisti kauralyhteen palasia, on kelvannut, kiva niin. Toinen pönttö meni aika lähelle näitä kahta, nyt voimme katsella mitä tapahtuu. Aamulla asunnonnäyttö/talonvaltausaikeet näyttivät jo starttailevan. 


Huom. huikea kiinnitystekniikka...


Pienen mäennyppylän takaa, aamulenkiltä palatessa on aina ihana kiertää pihaan!



sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Jääpuikkoja, pitsiä ja jälkiä lumessa

Mitä mietin viikonloppuna? Haikeutta ajan kulumisesta ja lapsen kasvamisesta. Hän kulkee meidän mukana enää lyhyemmän aikaa kuin tähän asti, sitten pitää antaa siipien kantaa. Nyt olimme kahden mökillä.

Sitten mietin jääpuikkoja joiden pitäisi olla huono juttu. Kävellessäni katsoin kattojen harjoja, ja kahdeksassa kymmenestä oli jääpuikkoja. Meillä ne on ihan samannäköisiä niin lämpimässä päärakennuksessa kuin kylmässä piharakennuksessa. Luulen että säiden voimakas vaihtelu on tällä kertaa syyllinen, en ala päättelemään tämän perusteella vielä mitään.

Mietin ystäviäni, suuria uutisia joista kaikki iloitsemme. Uusista sovelluksista joiden avulla yhteydenpito tulee lähelle ja arjen voi jakaa välittömästi toiselle puolelle palloa.

Sitten mietin aikakäsitystäni joka saa minut luulemaan että olen puolta nopeampi. Pitsien ompeleminen käsin verhon reunaan ei viekään hetkeä, ja siksi piti lähteä kiireellä. Nyt ne täytyi ripustaa pitsistä tankoon joka on ehkä vähän nurinpäin, mutta tulipa lisää pituutta. Kauemmin kesti kuitenkin sillä joka ne on käsin virkannut.



Löysin myös kauniita pikkupeilejä. On ihanaa kun voi kulkea päivästä toiseen juuri peiliin katsomatta. Välillä on kuitenkin syytä, ja nämä sijoittuivat strategisiin paikkoihin, hampaidenpesupaikan sekä eteisen naulakon tuntumaan.




Ja vielä, vaikka kolaaminen oli kivaa ja piha on kuin postikortista, mulle tämä talvi saisi jo riittää. Kevättä odottavat kukat joutuvat olemaan kärsivällisiä. Ehkä kahden viikon kuivuus ei ollut liikaa jouluruusuille. Upotin veteen ja jätin nyt tuon imukkeen kanssa ikkunalle. Vähän hassun näköinen, katsotaan päättyykö penkkiin asti. Juuri nyt mietin mahdollisia tulevia elämäni ensimmäisiä sipulikukkia ja jaksan ehkä kuitenkin odottaa loskan ja roskan ohi.



Lumi kuitenkin suojaa ihanasti omaa paikkaa, jos joku olisi kävellyt ovelle tai pihalla ympäriinsä, olisi se armottomasti paljastunut koskemattomassa hangessa. Sen sijaan monen sorttisilla pikkujalkaisilla on ollut rauha vipeltää. Jäljet eivät kuitenkaan antaneet ymmärtää kenenkään niistä asuvan talossa tai talon alla. Kamera ei kulje koko aikaa matkassa, siksi ei tullut kuvaa jäljistä tai kauniista jääpuikoista.